Sinkuksi jäätyäni minua kauhistutti se, kuinka voisin ikinä löytää kumppania endometrioosittarena. Enhän minä ole markkina-arvoltani mitään, kun minulla on tämä sairaus. Nyt kuitenkin 1,5 vuoden jälkeen suhtaudun asiaan hieman toisin.
Olen käynyt useita keskustelujani sairaudestani. Minulla oli myös yksi tapailusuhde viime talvena. Olen kertonut sairaudestani heti alussa, hieman myöhemmin tai en ollenkaan, mikäli keskustelu muuten ei ole edennyt pidemmälle. En ole kuitenkaan vielä kertaakaan kokenut, että itse endometrioosi olisi ollut syynä yhteyden katkeamiselle.
Tokihan en tiedä heidän ajatuksiaan, jotka ovat nykyajan mukaisesti "ghostanneet" eli kadonneet sanomatta sanaakaan. Ehkä heitä on häirinnyt asia, mutta eivät ole sitä voineet sanoa. Toki eipä tuollaisilla ihmisillä muutenkaan mitään tekisi, jotka eivät osaa edes keskustella asioista kunnolla, vaan raukkamaisesti katoavat internetin syövereihin.
Olen myös ymmärtänyt, että minun tulee kelvata juuri tällaisena kuin olen. Kukaan sellainen, joka ei voi elää sairauteni kanssa, ei ansaitse minua. En saa tätä sairautta itsestäni pois, joten jos minä joudun elämään asian kanssa, niin joutuu elämään myös deittikumppanini.
Olen joutunut myös pohtimaan, kuinka asettelen sanani, kun vastassa on henkilö, joka ei ole koskaan kuullutkaan koko sairaudesta. Olenkin tottunut kuvailemaan endometrioosiania kuta kuinkin näin: "Se on sairaus, jossa mulla kasvaa sellasta kudosta vääriin paikkoihin. Multa leikkauksessa irroteltii vähä sisäelimiä toisistaa. Sitä ennen kipua oli tosi paljon, mutta nykyään sairaus ei ihan hirveästi rajoita tän hetken elämään. Joudun toki syömään hormonilääkitystä koko ajan ja mulla on ruokarajoituksia." Toki kerron toisinaan keskustelun syvetessä myös kipujen palaamisen mahdollisuudesta, sekä siitä, että minut voidaan joutua leikkaamaan uudestaankin.
Jos keskustelu on edennyt niinkin pitkälle, että puhutaan perhetoiveista, kuvailen asiaa yleensä tähän tyyliin: "Se voi lisätä riskiä lapsettomuuteen, mutta tutkimuksissa ei ole sellaista vielä toistaiseksi käynyt ilmi. Voi siis olla, että raskautuisin ilman ongelmia tai sitten saatan tarvita hoitoja. Saan kylläkin heti tukea raskauden yritykseen, mikä on iso etu. Monet yrittää lasta vuosia, tietämättä miksei se onnistu ja tukihoitojakaan ei ihan heti aloiteta, jos mitään sairautta ei ole tiedossa. Lapsia kun ei kukaan niin vaan hanki, lapsettomuus kun voi koskea ketä tahansa, oli sairautta tai ei."
Toki en pääse kokemaan sellaista rauhallista ja huolettomampaa "Lapsi saa tulla sitten kun tulee" odottelua. Minun kohdallani, jos raskautta haluaisin lähteä yrittämään, tulisi se tehdä harkitusti lääkkeet alas ajaen ja heti kunnolla yrittäen. Kaipaan siis vierelleni ihmistä, joka sellaiseen pystyyn. Että sitten kun haluttaisiin yrittää, niin se tapahtuisi suunnitellummin. Mikä ei mielestäni toisaalta ole mikää huono juttu.
Toki näin 1,5 vuoden sinkkuilun jälkeen olen edelleen yksin. Ikää mittarissa 28 vuotta. Olen päättänyt, että annan itselleni pari vuotta aikaa, sen jälkeen hakeudun itseellisiin hoitoihin. Minulla on jälleen pistoshoidot menossa, sillä pyytämälläni kontrollikäynnillä löytyi jälleen syväendometrioosipesäke. Sairaus ei siis pysy kontrollissa pelkillä pillereillä. Pistoksista ei vieläkään ole tullut voimakkaita sivuoireita kuten aiemmin, vaikka niitä olen jo toista viikkoa odotellut. Kaikesta huolimatta olen toiveikkaampi kuin aiemmin. Tiedän että pistokset läpi käytyäni pärjään taas hetken paremmin.
Sairauteni ei tee minusta huonompaa ihmistä tai laske markkina-arvoani. Ja aika monella vastapuolen keskustelukumppanillakin on ollut sairauksia. Talven tapailukumppanilla oli suolistosairaus IBS. Se ei kuitenkaan ollut minulle mikään ongelma. Ja joku päivä ehkä löydän vielä hänet, jolle minun endometrioosini ei ole ongelma, vaan osa elämää ja jonka kanssa me opittaisiin elämään.