Istun hieman hermostuneena lääkärin vastaanotolle. Hoitaja ja hoitajaopiskelija istuvat lääkäriä vastapäätä ja kaikki hymyilevät minulle lempeästi. Olen tullut raskaudenaikaiseen sikiön kokokontrolliin ja kuten aina ennen sisätutkimusta, minkä ultraääni vaatii, olen jännittynyt. Vedän henkeä ja muistutan olevani hyvissä käsissä.
Lääkäri aloittaa kyselemällä yleisiä kuulumisia. Tämän jälkeen hän viittaa vatsani kokoon kertoen sen olevan kovin kookas viikkoihin nähden. Tuhahdan ihmetyksestä, olen tähän asti saanut kuulla jokaiselta vastaantulijalta kauhisteluja vatsani ulkomuodosta, siitä miten se näyttää lähinnä ahmitun tacon jälkeiseltä pöhötykseltä. Huomaan hermostukseni kasvavan, vedän henkeä ja ajattelen tämän olevan lääkärin keino rauhoitella mieltäni.
Seuraavaksi lääkäri alkaa kysellä sokereistani. Tämä herättää suuresti ihmetykseni läpäistyäni sokeritestini komeasti kuin kuuma veitsi jäätelöpalan. Kerron kuitenkin sen, mitä muistan neuvolassa asiasta puhutun. Lääkäri pyytää nähdäkseen sokerien seurantaa varten mukanani olevaa vihkosta. Olen pitkään hiljaa. Lääkäri kääntää katseensa minuun ja nostaa kulmiaan. ”Niin, Salonen? Sehän teidän nimenne on?” Nyt on minun vuoroni nostaa kulmiani. Pudistan päätäni ja sivusilmästä näen hoitajan peittävän suunsa kädellään. Kerron lääkärille oikean nimeni ja ilman anteeksipyyntöä jatkamme aikaa.
Astuessani ulos vastaanottohuoneesta olen ihmeissäni. Mitä juuri tapahtui? Katseeni kohtaavat tuttuihin kasvoihin odotusaulassa. Vanha työkaverini. Salonen.
Kyseisen lääkärikäynnin jälkeen tiesin sikiön kokoarvion olevan oivallinen viikkoihin nähden sekä sen, että vanha työkaverini Salonen on raskaana ja omaa ongelmia sokeriensa kanssa. Kysymättäkin on selvää, mikä tässä yhtälössä on vikana.
Tietosuoja on laissa säädelty määritelmä, mihin meillä jokaisella tulisi olla oikeus. Jokaisella meistä tulisi olla oikeus määritellä itse se, kenelle kerromme terveystietomme. Valitettavan usein joudun tilanteisiin, missä kyseistä oikeutta revitään käsistämme kuin viimeistä valkoista Kashmir neuletta Stockmannin hulluilla päivillä. Usein reaktiommekin on täysin sama. Jäämme suu auki ihmettelemään ja pohtimaan, mitä juuri koimme. Mitä meille tehtiin? Oliko se oikein?
Jokainen terveydenhuollon ammattilainen on ihminen. Ihminen on olento, joka erehtyy, oppii virheistään ja evoluution myötä kehittyy. Ymmärrän tämän ja annan useimmiten armon käydä oikeudesta. Huomatessani kuitenkin yleisen ilmapiirin terveydenhuollon keskuudessa säilyvän vuodesta toiseen samana. Käydessäni verikokeilla ja jäädessäni yksin vastaanottohuoneeseen tuijottelemaan tietokoneen ruudusta kaikkia päivän aikana verikokeille tulevien nimiä, sotuja ja perusteita, en voi kuin ihmetellä, milloin kyseinen rentous ja välinpitämättömyys muuttuu.
Itse sosiaalialan ammattilaisena olen tottunut pitämään asiakkaiden tietoja tarkemmin tallessa kuin kotiavaimiani tai lapseni Kela-korttia. Ne ovat minulle arvokkaita, tietoa, joka on luotettu minun vastuulleni. Tietoa, jonka asiakkaani ovat luottaneet vastuulleni. Tietoa, jonka asiakkaani luottavat minun säilyttävän asiaan kuuluvalla varovaisuudella ja arvostuksella. Kyllä, korostan luottamuksen merkitystä tuomalla sen esiin kolmessa eri lauseessa peräkkäin. Miksi? Koska sitä sanaa yksittäiset terveydenhuollon huolimattomuudet nakertavat. Jokainen kömmähdys ja erehdys vie asiakasta hieman kauemmas siitä suhteesta ammattilaiseen, mikä vaadittaisiin turvan ja arvostuksen kokemukseen.
Mitä voisimme tehdä sen sijaan, että jäämme Stockmannin käytävälle suu auki ihmettelemään kokemaamme kauheutta? Mitä voimme tehdä tilanteessa, missä oikeuttamme tietosuojaan on käsitelty väärin ja asiattomasti. Voimme sanoa siitä. En tarkoita, että heti olisi tarpeen soittaa vihaista puhelua valvontaviranomaisille ja vaatia kyseistä lääkäriä viralta. Voimme sanoa siitä. Voimme huomauttaa kokeneemme vääryyttä, voimme kertoa luottamuksemme huvenneen, voimme kertoa tilanteen tuntuvan pahalta. Voimme kertoa haluavamme tulevaisuudessa parempaa. Voimme kertoa haluavamme luottaa.