Olette kulkeneet mukanani elämäni raskaimman matkan. En ole nähnyt teistä ketään, mutta tiedän, että olette olleet matkassani mukana. Olette olleet kanavani kertoa läheisilleni elämäni aallokoista. Kauttanne sain kertoa myös elämäni suurimman ja onnellisimman uutisen. Olitte ääneni silloin, kun omani katosi. Kiitos siitä.
Niinä hetkinä, kun ajattelin, että mieleni romahtaa ja sen sisältämät ajatukset ovat itselleni liikaa, otin koneeni ja kirjoitin. Kirjoitin kokemaani, tunteitani ja toiveitani. Kirjoitin olevani enemmän kokemusteni myötä. Ajatus siitä, että jokin kirjoittamassani saattoi herättää jossakin toisessa pienenkin positiivisen vasteen tai toiveen pilkahduksen, antoi itselleni voimaa jatkaa ja jaksaa suoltaa omia ajatuksiani paperille. Olin aiempaa enemmän, koska sain olla sitä teille.
Surujen lisäksi kuljitte mukanani ilojeni polkuja. Sain kertoa unelmieni toteutumisesta, lapseni saamisesta. Sain olla toivona niille, joilta se oli viety. Sinulle, jolle tämä sairaus kuiskii korvaan uhkauksia, sain olla osoitus toisenlaisesta mahdollisuudesta. Sain osoittaa sinulle tämän sairauden joskus nöyrtyvän meidän edessämme. Sain kertoa sen olevan voitettavissa.
Olette kulkeneet kanssani tämän kolmen vuoden matkan ja nyt on tullut aika sanoa hyvästit. Aloitin kirjoittamiseni lapsettomuushoidoissa olevana nuorena naisena, joka pelkäsi kuollakseen sitä, ettei saisi koskaan kantaa sisällään kahta sykkivää sydäntä. Matkani eteni naiseksi, joka pelkäsi enemmän kuin mitään, ettei sairautensa takia kuulisi koskaan sisällään sykkivää toista sydänääntä kehonsa ulkopuolella. Nyt olen nainen, äiti, joka kiittää jokainen päivä maailmaa siitä, että saa katsoa kaksivuotiasta ihmettään. Vastata sanomalla, äitikin rakastaa sinua.
Olen tehnyt rauhan sairauteni kanssa. Se lymyää sisälläni kuin nälkäinen hyeena, odottaen itselleen otollista hetkeä hyökätä kimppuuni. Annan sen odottaa. Ja nautin. Nautin jokaisesta päivästä, kuukaudesta, vuodesta, kun saan elää ilman sitä. Kun saan elää kokiessani kipuja satunnaisesti ja niin lievänä, että hetkellinen lepääminen työpäivän aikana riittää. Nautin ja odotan.
Odottaessani kuljen eteenpäin. Olen matkalla sellaista tulevaisuutta kohti, missä valmistun unelma-ammattiini, missä olen kasvavan ja kehittyvän pojan äiti ja perussairauden omaava, silti kyvykäs ihminen. Tässä tulevaisuudessa sairauteni tulee olemaan aina läsnä, mutta en koe enää tarvetta antaa sille joka kuukausittaista tilaa elämästäni. En koe enää tarvetta kertoa siitä muille ja keventää omaa matkaani tietäen tukevani samalla muiden kulkemista. Olen valmis jatkamaan matkaani yksin, ilman teitä. Vaikka se tuntuukin pelottavalta.
Kiitos sinulle, joka olet näiden kolmen vuoden aikana lukenut kirjoituksiani. Kiitos sinulle, joka olet kommentoinut tekstiini sydämellä tai muulla positiivisella sävyllä. Kiitos sinulle, joka annoit tarinalleni merkityksen. Kiitos, että sain kanssasi kasvaa aiempaa enemmästä kokonaiseksi. Kiitos.