Tammikuussa oli vihdoin tarkoitus päästä kauan odotettuun alkionsiirtoon. Joulukuussa kierto nimittäin osui juuri joulutauolle, jolloin siirtoa ei voitu tehdä. Vihdoin tuntui, että asiat etenivät ja jännittyneenä lähdin valmistautumaan siirtoon. Kuukautisten alettua aloitin ohjeiden mukaisesti tukilääkkeen syömisen ja varasin polille ajan ultraan, joka tehtäisiin ennen siirtoa.
Vähän yli viikon jälkeen jokin kuukautisissa alkoi kuitenkin tuntua oudolta. Yleensä ne eivät kestäneet aivan näin pitkään. Jokin sisäinen ääni myös kehotti tekemään raskaustestin kaiken varalta. Yllätys olikin melkoinen, kun testiin ilmestyi heti erittäin selkeät kaksi viivaa. Ensimmäinen positiivinen raskaustestini ikinä! Koska runsas vuoto jatkui edelleen, en kuitenkaan osannut iloita. Olin täysin varma, että kyseessä oli keskenmeno ja tuo testipäivä kului vain itkiessä.
Onneksi minulla oli kuitenkin jo varattuna ultra polille parin päivän päähän. Kerroin tilanteesta siellä ja lääkäri epäili kyseessä olevan kemiallinen raskaus. Ultratessa näkyi kuitenkin kaikkien yllätykseksi raskauspussi. Viikkoja oli vasta n. 5, joten oli vielä liian aikaista nähdä muuta. Ainakaan vielä raskaus ei kuitenkaan ollut keskeytynyt. Minulle määrättiin lääkitys, jonka oli tarkoitus tukea raskautta ja lopettaa vuoto. Sain uuden ajan ultraan parin viikon päähän, sillä tällöin pitäisi näkyä jo sikiö ja syke.
Nämä kaksi viikkoa tuntuivat elämäni pisimmiltä. Pelko oli jatkuvasti läsnä ja olin aivan hermoraunio. Vuoto kuitenkin alkoi pikkuhiljaa loppua. Loputtomalta tuntuvien päivien jälkeen koitti vihdoin kauan odotettu ultra, jonne menin aivan kauhuissani. Kaikkien yllätykseksi ultrassa näkyi pieni sikiö ja syke kuului selvästi. Polilla sain onnittelut ja ohjeen varata seuraavaksi aika neuvolaan.
Vaikka ultrassa olikin näkynyt pikkuinen ihmisenalku, ei huoli tästä vähentynyt. Olin aivan järkyttävän stressaantunut ja tuntui mahdottomalta uskoa, että kaikki voisi mennä hyvin. Odotus maagiseen 12 viikon rajaan ja NT-ultraan tuntui loputtomalta. En osannut iloita raskaudesta, koska pelkäsin niin paljon kaiken päättyvän huonosti. NT-ultraan menin aivan paniikissa ja odottaen kuulevani, ettei sykettä löydy. Siellä meidän pieni mustikka kuitenkin köllötteli tyytyväisenä.
Ultran jälkeen uskalsin hetken hengittää vähän helpommin, mutta pelko ja ahdistus ovat kyllä jatkuneet senkin jälkeen. Tuntuu yksinkertaisesti vaikealta uskoa, että kaikki voisi mennä hyvin ja saisimme lapsen syliin asti. On käsittämätön ihme, että keskellä IVF-hoitoja tulin yllättäen raskaaksi luomusti, vaikka niin ei ollut käynyt parin vuoden aikana kertaakaan (letrozol oli kyllä käytössä tukemassa ovulaatiota, mutta muuten). Nyt olen raskausviikolla 18 ja uskallan jo vähän iloita, vaikka seuraavassa hetkessä pelko ja ahdistus taas täyttävätkin mielen.
Kommentit