Mitä voin sanoa, mitä voin tehdä. Olen heikoilla jäillä ja kuulen jään ritisevän jalkojeni alla. Yritän siristää silmiäni ja nähdä jään alle. En näe mitään kuin tummaa, mustaa massaa. En uskalla vaihtaa asentoa tai laskea kasvojani jäätä vasten. Jos otan askeleen väärään suuntaan, tuhoan tuen jalkojeni alla ja tipahdan tummaan veteen, tuntemattomaan.

Tältä tuntuu olla tilanteessa, missä haluaisit niin kovasti ymmärtää toista, tukea ja olla läsnä. Mutta et osaa. Et tiedä, mitä toinen haluaa kuulla. Et osaa sanoa minkälaisesta teosta hänelle tulee parempi mieli. Mistä hän taas loukkaantuu, suuttuu. Joutuessamme mukavuusalueemme ulkopuolelle, tilanteeseen, missä olemme mentalisaatiokykymme varassa, jokainen askel on harkittava tarkkaan ja huolella. Emme tiedä, mitä toinen käy läpi, joten on parempi antaa jään paksuuntua ja sen kantokyvyn kasvaa. Vai onko?

Kärsiessäni tahattoman lapsettomuuden kokemuksesta ahdistuin usein siitä, kun minulta kysyttiin, onko tämä ja tämä ok. Sopiiko sulle, että kerron meidän lapsiarjestamme? Saanko näyttää sulle kuvan vauvastani vai tuntuuko se ahdistavalta? No en kertonut siitä sulle, kun pelkäsin, ettet jaksa ton sun oman jutun keskellä kantaa muidenkin huolia. Jokainen näistä teoista tehtiin rakkaudesta ja siksi ne värittyivät vaaleanpunaisiksi ja olivat helpommin siedettäviä. Silti ne sisälsivät sen sanattoman muistutuksen siitä, että minä olen erilainen, poikkeava ja juuri minulla on nyt hieman verran vaikeampaa kuin muilla. Minä olen sen ohuen jäämassan takana sinusta ja teistä erotettuna. Yksin.

Olen saanut oppia kyseisen kokemuksen eri näkökulmasta. Olen saanut olla jäällä varovaisesti varpaillaan hipsutteleva, sanojaan ja tekojaan tarkkaan punnitseva ihminen. Ja kyllä, käytän sanaa saanut. Käytän sitä, koska nyt näen jään eri tavalla. Näen sen eri suunnasta ja oi kuinka erilainen se onkaan. Aikaisemmin yritin piirtää kokemuksiani jään pintaan, hakata siihen pieniä reikiä, hengitysaukkoja. Nyt en uskaltaisi koskeakaan jäähän. Se on kylmä ja pelottava. Itselleni vieras. Ihminen, joka oli minulle ennen tuttu näyttäytyy nyt erilaisena, sumeana jään takaa.

Kutsumme usein toisia kulkemaan pienen matkaa omissa saappaissamme. Haluamme kenties pienoisella aggressiollakin kutsua toisia tutustumaan todella siihen, mitä käymme läpi. Näissä tilanteissa harvoin pohdimme miltä toisista tuntuu kävellä ohuen jääkerroksemme päällä varovaisesti. Toivoa samaan aikaan, että jää murtuisi ja samalla pelätä juuri sitä eniten. Oma tilanteemme vie aivokapasiteetistamme niin paljon tilaa, että emme kykene antamaan arvoa heidän jokaiselle varovaiselle askeleelleen. Keskitymme vain toivomaan, että joku hyppäisi jäällä tasajalkaa ja humahtaisi kanssamme pimeyteen. Tulisi kutsumatta vierellemme jään alle.

Jään alla on kylmää, pimeää ja tuntematonta. Pelkoa, ahdistusta ja loputonta surua. Siellä olemme me. Me, jotka olemme katselleet näiden huopatossujen tassuttelua jään pintaa vasten ja toivoneet, että joku uskaltaisi rikkoa jään. Kertoa omista kuulumisistaan ensin. Itkeä omaa toivottomuuttaan ja tietämättömyyttään, miten minun kanssani voi ja kuuluu nykyään olla. Kertoa pelostaan, palaako ystävyytemme enää koskaan ennalleen. Tipahtaa vierellemme loputtomaan tyhjyyteen. Olla kanssamme hetki pinnan alla.

Pidättäessämme pimeydessä samaa henkeä, ollessamme yhtä kykenemättömiä näkemään eteemme, voimme rauhassa tutustua toisiimme keskellä suunnatonta mustaa vesimassaa. Muistaa, että juuri tämä ihminen oli se, kenet minä tunnen. Tämä käsi, tämä hahmo on se tuttu tässä suuressa tuntemattomassa. Voimme tarttua toisiimme tiukasti ja lähteä yhdessä kulkemaan kohti pintaa. Nostaa päämme jään pinnalle ja kutsua muutkin rikkoutuneen railon kohdalle näkemään kuinka tummasta vedestä nousin minä. Minä, joka olen edelleen sama, vaikka hetken aikaa näytin erilaiselta ohuen jään takaa mustan massan keskellä. Olen minä ja minua saa lähestyä. Jäänkin takaa.

Aiempaa enemmän