Istun pöntöllä roikottaen käsiäni mieheni niskan takana. Äkkiä tunnen sen. Endometrioosi iskee. Tunnen tahdonvastaisen vatsakrampin ja kehoni tekee eleen, missä se puristaa vatsalihakseni aaltomaisessa liikkeessä kramppiin, en pysty hengittämään enkä liikkumaan. Kyseisen aallon jälkeen tunnen, miten alapäässäni naksahtaa ja minut valtaa hirveä paineen tunne. Silmäni suurenevat ja huudan miestäni hakemaan apua etten synnyttäisi ensimmäistä lastamme vessanpönttöön. Mieheni ramppaa hetken paikallaan ja lyö sen jälkeen hälytysnappia vessan seinässä.
Kätilö tulee luokseni vessaan ja tarkastaa tilanteen. Olen alkanut vuotaa runsaasti verta. Olen saattanut kätilön mielestä avautua jo. Hän toki epäilee sen olevan mahdollista, olenhan ollut synnytyssalissa vasta puolitoista tuntia. Tunnen, miten endometrioosin kramppaava aalto valtaa jälleen kehoni. Kiroan sitä, tiesin, että se saa minut vielä kiinni ennen kuin saan lapseni syliini.
Olen auennut kolmesta sentistä yhdeksään senttiin kolmessa tunnissa. Saan viimeisiin kohdunsuun rippeisiin puudutuksen ja joudun nopean avautumiseni vuoksi ponnistamaan lastamme maailmaan pelkän ilokaasun ja kyseisen emätinpohjaa puuduttavan lääkeaineen avulla. Mieleni valtaa pelko. Olin henkisesti varautunut synnyttämään epiduraalin tukemana, en todellakaan el naturel.
Kerron kätilölle tuntevani endometrioosikrampin tulevan taas. Kätilö huomauttaa niitä tulevan selkeästi supistusten kanssa samaan aikaan. Hän ehdottaa, että antaudun krampin valtaan ja annan sen tehdä kaiken työn ponnistusvaiheen ollessa jo ajankohtainen. Hengittäessäni ilokaasua ja maailman pyöriessä ympärilläni, kuulen kätilön huutavan: ”Mahtavaa, se toimii! Uudestaan!”
Toistin tätä useita kertoja. Pikkuhiljaa aloin liittoutumaan endometrioosini kanssa ja tekemään sen kanssa yhteistyötä. Endometrioosi työnsi lastani minusta ulos kuin huutaen kehoani takaisin itselleen yhdeksän kuukauden alivuokraamisen jälkeen. Viidessätoista minuutissa ensimmäinen lapsemme oli rinnallani ja endometrioosini puski jälkeisiä minusta ulos kuin sylkäisten viimeisetkin ruuantähteet suustaan vallaten kehoni jälleen täysin itselleen.
Ennen synnytystä pelkäsin kovasti, miten endometrioosini tulisi vaikeuttamaan synnytystä erinäisin komplikaatioin. Pyysin useaan otteeseen neuvolan terveydenhoitajaa vahvistamaan minuun uskoa siitä, että sairaalan henkilökunta osaa asiansa, jos endometrioosini valtaa shown. Ikinä en olisi uskonut, että endometrioosini tulee olemaan se syy, miksi minulle jäi synnytyksestä positiivinen ja onnistunut mielikuva. Synnytin ensimmäisen lapsemme lähes luomuna kokonaisuudessaan neljässä tunnissa. Neuvolan terveydenhoitajan mukaan olin hänen ensimmäinen asiakkaansa, jonka synnytystä koskevassa epikriisissä synnytystä kuvataan kauniiksi ja äitiä voimaannuttavaksi kokemukseksi.
Olemme usein tottuneita kiroamaan tätä sairautta maanrakoon ja keskittymään siihen, miten elämämme olisi parempaa ilman endometrioosia. Nyt ensimmäistä kertaa todennäköisesti koko Moona-blogin historiassa, minä kiitän omaa endometrioosiani. Kiitos siitä, että avustit ihanan poikani maailmaan. Kiitos siitä, että helpotit ponnistusvaihetta siten, että lapseni pääsi luokseni terveenä ja täydellisenä. Kiitos tästä kaikesta, vaikka tiedänkin sinun tehneen sen itsekkyyttäsi ja vaanivan minua nyt odottaen ensimmäisten kuukautisteni alkamista. Tästä lähtien olen sinusta kuitenkin voitolla, sillä kovimpien iskujesikin aikana, tuot minulle mieleeni sen, miten sain ansiostasi ihanan lapseni ensimmäistä kertaa syliini. Tämä tulee tästä lähtien aina lievittämään sinun otettasi minusta. Kiitos sinulle, doulani endometrioosi.