Olen vajaa vuoden päivät saanut olla rauhassa endolta. Pahimmat kivut jäi taakse jo vuonna 2019, kun pistoshoidot ja kasa muita hormoneja alkoi vihdoin tehoamaan leikkauksen jäljiltä. Vointi on aaltoillut ja vaihdellut tän parin vuoden aikana useaan otteeseen, mutta nyt vajaan vuoden verran oon päässy tosi vähällä. Ja se on tosi pelottavaa ja hankalaa sisäistää.
Käyn tällä hetkellä 80% työajalla töissä, johon mut vakinaistettiin kesällä. Se on ihme alalla, jolla työskentelen mutta myös ihme omalla kohdallani, sillä en uskonut sen olevan mahdollista. Pystyn ja harrastan liikuntaa useita tunteja viikossa. Syön edelleen rajoitetulla ruokavaliolla ja keho tarvii paljon lepoa. Pystyn silti sellaisiin asioihin, joista en oo osannu haaveillakaan pari vuotta sitten, kun pelkäsin menettäväni toimintakykyni kokonaan.
Muutin kesällä jopa hissittömän talon kolmanteen kerrokseen. Se oli pelottavaa, sillä pelkäsin että mitä jos en joku päivä pääsekään kävellen rappusia ylös. Otin vastaan vakityön, vaikka välillä pelottaakin, että mitä jos romahdan taas. Vuokraan hevosta, vaikka tiedän etten joku päivä ehkä pystykään nousemaan sen selkään.
Kiitän kehoani joka kerta kun saan kannettua painavat laukut asuntooni. Kun pystyn töissä pelaamaan jalkapalloa oppilaiden kanssa välitunnilla. Olen äärimmäisen kiitollinen työpaikasta, jossa saan turvota vääränlaisesta ruoasta, ilman että mun tarvii hetkeäkään hävetä sitä. Mulle järkätään iltapäivä tyhjäksi töistä, jos migreeni yllättää.
Sain kontrolliajan polille, koska pieniä oireita on taas ilmestynyt. Sain ajan ilman, että mun piti taistella siitä. Ilmoitin, etten aloita pistoshoitoja ennen kuin tilanne alakerrassa on tarkistettu. Se oli heille ok ja ajan sain jo lokakuun alkuun.
Vaikka asiat sujuu juuri nyt tosi hienosti, niin pelko romahtamisesta ei tunnu katoavan. Jokainen nipistys lantiossa ja pienempikin oire saa mieleni valmiustilaan: nytkö se taas alkaa. Enkä tiedä loppuuko se koskaan.
Tärkeintä kai on, että siitä huolimatta olen uskaltanut tehdä asioita. Olen elänyt tässä hetkessä ja toiminut sen mukaan mihin nyt pystyn. Olen pikku hiljaa opetellut nauttimaan ja uskaltanut luottamaan ettei jokainen nipistys tarkoita nykyisen elämäni menettämistä välittömästi.