“Kannan menetyksen surua samalla rakkaudella kuin sinä kannoit meistä kaikista huolta. Sellainen taakka surua voisi kaataa ihmisen, mutta sinun ansiosta minä en kaadu. Eikä meistä kukaan muukaan, koska sinä olet tehnyt meille mahdolliseksi sen, että me pärjäämme mistä tahansa vastoinkäymisestä huolimatta. Olet tehnyt meistä yhtä horjumattomia kuin sinä olit.”
Pohjaton suru on varjostanut kesääni. Jouduin laskemaan rakkaan läheiseni haudan lepoon. Minulle tämä on ensimmäinen menetys lähiperheestä. Käsittelen yhä koko tapahtumaa. Olen laiminlyönyt omaa terveyttäni, koska tuntuu että juuri minun täytyy kantaa perhettämme. Tiedän, että se on naurettava ajatus, mutta olen tässä asiassa yhtä uppiniskainen kuin muutkin perheessämme.
Samaan aikaan tämän kaiken surun keskellä elän elämäni tasapainoisinta aikaa. Endometrioosin uusiutuneet oireet leikkauksen jälkeen ovat osittain hellittäneet pistoshoidolla, jolla minulle luotiin keinotekoiset vaihdevuodet. Suolikivut ovat kuitenkin lähes päivittäisiä, mutta kokonaiset kipupäivät ovat vähentyneet muutamiin päiviin kuukaudessa. Surun aiheuttama kuormitus ja stressi varmasti myös osakseen lisäävät kipuja.
Kun selvisin pahimmasta järkytyksestä läheiseni menettämisessä, olen päässyt tilanteeseen missä en koe päivittäistä uupumusta (mitä koin ennen päivittäin endometrioosin oireiden ollessa pahimpia). Olen suurimman osan viikosta energinen, enkä tarvitse joka päiväisiä päiväunia. Olen myös löytänyt työstäni voimavaran tämän kaiken keskellä. Tunnen työssä arvostusta ja olen päässyt ottamaan enemmän vastuuta. Ennen endometrioosista johtuvat toistuvat sairauspoissaolot hidastivat työssä etenemistä.
Luottamus kehooni on palannut ja tunnen kuinka paljon vahvempi fyysisesti olen. Olen viettänyt kesällä paljon aikaa perheeni kanssa ja testannut omia rajojani kivun suhteen. Olen lenkkeillyt metsän keskellä auringon paisteessa kuin vesisateessa. Käynyt festareilla. Pyöräillyt onnistuneesti ilman kipuja kymmeniä kilometrejä. Nähnyt ystäviä ja valvonut kesäöitä heidän kanssaan. Venytellyt ja jumpannut lähes päivittäin.
Minulla on ollut ihana, mutta raskain kesä koskaan.
Ja nyt syksyllä… Teen töitä innolla. Odotan ensilunta ja pakkasia, että pääsisin luistelemaan. Ja odotan ihania pimeitä lumen valaisimia öitä ja iltakävelyitä.
En tiedä missä olisin nyt, jos kiputilanteeni ei olisi helpompi enkä saisi ajatuksia kaiken tekemisen avulla pois surusta. Välillä olen ollut mieleltäni täysin turra, mutta silti löytänyt yhä uudelleen innostuksen ja toivon itsestäni. Saatan spontaanisti alkaa itkemään ikävääni, mutta silti nauraa hetken päästä. Annan kaikkien tunteiden näkyä, sillä sitä minä olen nyt. Olen tunteiden sekasoppa.
Eikä suru ja ikävä koskaan lopu. Ne kuuluvat elämään.
Lepää rauhassa siellä missä oletkin.
Kommentit